Voi meitä turisteja vol. 2

Kun aikaisemmassa kirjoituksessa mainittin lähinnä muut turistit, niin keskitytään nyt tässä sitten suomislaisiin turisteihin, ainakin näihin kahteen kyseisen luokan edustajaan.

Vanha sanonta uteliaisuus tappoi kissan pätee suomislaiseen turistiin, erityisesti siihen naispuoliseen, paremmin kuin hyvin. Kun jossain nähdään portaat, päätellään, että ne vievät jonnekin ja niitä lähdetään kipuamaan sen kummemmin miettimättä, miten sieltä tullaan alas. Sama pätee polkuihin, kaikkia on kokeiltava, vaikka polun päässä saattaa tulla vastaan isäntä kivääreineen, irrallaan oleva elefantti tai vihainen härkä. Eli sen pidemmittä puheitta, kun kerran saarelta löytyy luonnonpuisto, jossa on luontopolku, niin sinne on päästävä. Näin siitäkin huolimatta, että useammassa arvostelussa mainitaan erinnäisiä asioita polun kulkemisesta ja rappusista, sopivasti voi myös unohtaa ruotsalaisnaapurin maininnat liukkaista kivistä...

Kuvitelkaa siis mielessänne melkein pilvettömältä taivaan laelta paistava aurinko, lämpötila reilut 30 astetta, ei tuulta ja ilmankosteus luokkaa 90%+. Tuossa tilanteessa suomislaiset turistit kipusivat lavataksin lavalle (tilattiin herroiksi, oikein koko päiväksi taksi käyttöön) ja lähtivät köröttelemään kohti saaren lounaisnurkkaa ja Mo Koh Lantan luonnonpuistoa.

Ajomatka tuonne vei lavataksiltakin melkein tunnin verran, matkaa oli noin 40km, mikä kertonee kaiken oleellisen täkäisten teiden kunnosta. No perille päästiin, mutta ensin piti ostaa luonnonpuistoalueelle pääsyliput (se on täällä tapana), ei vain turisteille, vaan myös autolle - kuljettajasta ei sentään tarvinnut maksaa erikseen. (Jos jotain kiinnostaa, niin liput maksoivat 200bth nenä ja auto 30bth, skootterin olisi saanut parkkiin 20 bth:lla. (2018 tammikuun hinnat).

Kuljettaja ystävällisesti neuvoi, mihin suuntaan turistit voisivat lähteä ja sitten mentiin. Tuo luonnonpuiston kävelyreitti on vain reilun parin kilsan mittainen hevosenkenkä. Erinnäiset arvostelut kertoivat, että reitti on tyypillistä sademetsää - ei siis tarjoa kovin paljon nähtävää, mutta eihän utelias turisti usko ennen kuin itse näkee. Samaisissa arvosteluissa huomautettiin myös, että reitti ei välttämättä ole kovin hyväkuntoinen- pitihän sekin kokeilla ihan itse. No joo, ei välttämättä ole hyväkuntoinen, jos puron ylittävästä sillasta puuttuu kansi, tosin purokin oli kuivunut, tai termiitit ovat rakentaneet keon keskelle polkua tai jos laatat polulla ovat irtonaisia tai niitä ei ole olleenkaan puhumattakaan siitä että puu kasvaa keskellä polkua. 

Melkein toimiva silta.

Puu keskellä polkua.

Parissa arvostelussa oli myös maininta portaiden määrästä ja niiden korkeudesta - ei se nyt niin vaikeeta voi olla ajattelee suomislainen turisti ja lähtee kipuamaan. Ei se vaikeaa olekaan, jos omistaa kahden metrin jalat, porrasvälit kun olivat pahimmillaan reilua 50 senttiä eli ei lainkaan lyhyelle, persjalkaiselle suomalaiselle tarkoitettuja.

Voisiko sanoa, että luojan lykky, että lähdimme kiertämään tuota hevosenkenkää rannasta alkaen. Pahimmat portaat olivat siellä - tokihan ne olivat vaikeita kiivetä ylös, mutta ne olisivat olleet aivan mahdottomia laskeutua alas, varsinkin lenkin loppuvaiheessa, kun voimat olisivat olleet muutenkin vähissä. Ei taidettu päästä kuin kolmannes lenkinstä kun nämä turistit läähättivät kuin höyryveturit ja miespuolinen näytti löytäneen sisäisen suihkunsa- oli raukka hiestä aivan märkä. 

Tunnustan, että lenkki oli rankka minullekin, mutta olin ihan varma, että joudun tilaamaan ambulanssin ja elvyttämään Tomia (Tomin kommentti: Ei tarvinnut esittää poikkiolevaa, olin todella hapoilla, ja hetken huilaamiset eivät auttaneet, koska liikkelle lähtö oli silloin hankalaa) ennen kuin päästään takaisin puistoon, sen verran koville tuo lenkki näytti hänelle ottavan. Tilanteessa ei paljon lohduttanut se, että meidät jossain puoli matkassa ohitti iloisesti hymyilevä pellavatukkainen suomalaisturisti, joka totesi, että juu on tämä rankka reitti ja onko meillä vettä (näytimme ilmeisesti samalta miltä jotkut saharan ylittäjät näyttävät). Mitenkähän en uskonut, kun ei ollut hikipisaraa missään ja matkantekokin oli vaivatonta. Samainen nainen ohitti meidät uudelleen, kun olimme kävelemässä lenkin viimeistä kolmannesta. Hän oli päässyt jo lenkin loppuun ja palaamassa takaisin yhtä virkeän ja reippaan oloisena. Sillä kohtaa "ei ole pitkä matka enää" ei kovasti lohduttanut. 

Jotta kroppaparkaa olisi kidutettu vielä vähän lisää, totesimme, että emme voi jättää käymättä majakalla, kun kerran se (tai tarkemmin sen näköalapaikka) oli yksi niistä syistä, miksi tuonne luonnonpuistoon lähdettiin. Eli lisää kiipeämistä vielä kuumemmaksi käyneen auringon alla tällä kertaa kapeaa liukas hiekkaista ja teräväkallioista polkua, mutta maisemat oli upeat. 

Niin miten tämä kaikki liittyy tuohon uteliaaseen kissaan, no sen verran, että kuntonsa yliarvioiminen saattaa käydä turistillekin hengenpäälle, jos joku varoittaa, että reitti on rankka ja porrasvälit hirveät, kannattaa uskoa, ne todennäköisesti ovat juuri sitä.

Mutta me selvisimme siitä! Eli muistuksena: Mukaan, reipasta seikkailumieltä, vettä, hyvät kengät, (juomavettä, mainitsinko jo :)) ja suomalaista sisua (sisäistä, ei aski sisua). Sillä siitä selviää!