Voi meitä turisteja

Ei se todellakaan ole ihme, että paikalliset varmasti välillä pyörittelevät silmiään meille turisteille ja meidän oudoille tavoillemme.

Kun kootaan useamman kansallisuuden omaavaa porukkaa, suomalaiset ovat paikalla 10 minuuttia ennen sovittua aikaa ja pyörittelevät yhdessä viittä vailla saapuneiden muiden skandinaavien kanssa silmiään muille, jotka ovat paikalla täsmällisesti - paitsi ranskalaiset, jotka tulevat viisi minuuttia myöhässä ja sittenkin ilmoittavat vielä lähtevänsä hakemaan kaveriaan, joka myös on tulossa - ja sehän kestää. Siinä vaiheessa suomalainen on jo valmis lähtemään ilman moisia myöhästelijöitä reissuun.

Nämä samat fransmannit myös vaihtavat poskisuudelmansa missä ikinä tapaavatkin ja jäävät juttelemaan toistensa kanssa katsomatta yhtään tukkivatko jokin käytävän tai estävätkö joukkokokoukseellaan muiden liikkumisen. Heidän mielestään kaikki on olemassa vain heitä varten - minkäänlainen jonottaminen ei koske heitä, jonon ohi voi mennä, jos vain tahtoo, ja ravintolan ainoan leivän paahtimen voi omia kokonaan itselleen, mieluiten niin, että otetaan 5 palaa leipää ja paahdetaan jokaista viisi kertaa. Jokaisen paiston välillä voi toki vielä mennä istumaan ja näyttää hapanta naamaa muille, jos joku muu erehtyy ihmettelemään, miksi paahtimessa makaa viisi leipää, joiden omistajaa ei näy mailla halmeilla. Vielä rumemman irvistyksen saa, jos toimii kuten eräs mainitsematon matami (siis minä) eräänä aamuna - pistää pokkana omat leipänsä paahtimeen ja kaivelee ne sitten sieltä viiden leivän takaa. Madame fransmanni ryntäsi kohtuullisen ripeästi pelastamaan leipiään ja selitti, että niiden paistaminen on vielä kesken. No, jos on paahto kesken, niin voisiko sitten pistää niitä leipiään rullaamaan itse vieressä seisten eikä kadota jonnekin ties miten pitkäksi aikaa - odotin paahtimen vieressä varmaan minuutin odottaen leipien omistajaa ja lopulta kyllästyin, kun jono minunkin selkäni takana alkoi kasvaa.

Puhumattakaan siitä, että liki jokainen resorttimme ruotsalaiseläkeläinen saapuu aamupala pöytää pussi kourassaan. Pussista kaivellaan sitten Arlan siivutettua juustoa ja Kallen mätitahnaa, joita leivitellään paahtoleivälle.

Aasialaiset eivät ehkä muutenkaan ole parhaita suunnistamaan, ainakaan jos veneistä on kyse. Sunnuntaisella reissulla saatiin käytettyä ainakin vartti siihen, että oikeat turistit selvitettiin oikeaan veneeseen. Meille ainakin ihan selkeästi sanottiin, että se on vihreä vene, johon menette, joten ei tullut sitten mieleen yrittää punaiseen, valkoiseen tai sini-keltaiseen, vaikka ne samaan aikaan rannassa olivatkin. (Selityksenä sen verran, että jokaisella näitä retkiä järjestävällä fimalla on selkeästi eriväriset veneet ja firman sisällä ne on vielä numeroitu; tarvitsee vain tietää veneen väri ja se kerrotaan sekä esitteessä että varausta tehdessä - numeron saa tietoon sitten, kun on oikeassa veneessä.)

Ehdottomasti paras tapaus oli kuitenkin viime sunnuntaisen Koh Rok ja Koh Han retkemme aasialaisperhe, johon kuului isä, äiti ja tytär. Tomi väitti heitä kiinalaisiksi, mutta minä en olisi niin varma tuosta.  Perhe lähti retkelle parikymppisen tyttären vaatimuksesta, sen näki heti. Tyttö oli pukeutunut märkäpukuun ja varustautunut järeällä vesitiiviksi suojatulla Canonin järjestelmäkameralla. Nouto retkelle tapahtui hotellin rannasta veneellä, mikä kyllä kerrottiin esitteessä ja reissua varatessa, esitteessä kerrottiin sekin, mitä mukaan tarvitsee ja sillä listalla oli mm. uimapuku ja aurinkovoide, muut tarjoaa reissun järjestävä firma. 

No jotenkin sitä vain luulisi, että yhdistelmä vene, nouto rannasta ja laiturin puuttuminen (niitä ei ole täällä oikein missään, tuolla rannalla ei yhtään) soittaisi jotain kelloja. Ei ilmeisesti kilauttanut mitään, koska perheen isä saapui reissulle korrektisti kauluspaitaan ja pitkiin housuihin pukeutuneena (siinä missä me muut kahlattiin veneeseen uimavarusteissa ja t-paidassa). Ei siinä sitten mikään muu auttanut kuin herra riisumaan päällyshousujaan keskellä rantaa, koska tytär halusi matkaan ja kalsongeillaan hän sitten istui veneessä koko reissun ajan.

Muutenkin reissu taisi olla tälle pariskunnalle aika kärsimystä, siinä missä me muut nautimme meren tyrskyistä ja ihanasta, vauhdikkaasta veneajelusta, he pyysivät pahoinvointilääkettä ennen kuin päästiin edes rannasta matkaan ja suurimman osan matkasta he istuivat veneen perässä kalpeiksi kalvenneina huuliaan purren. Koska vahingonilo on puhtainta iloa, tuntui veneen keinutus sitä paremmalta, mitä kalpeammaksi he kävivät.